Tarinoita Ihmiskunnasta- Finnish

19) Näkymätön rautatieaseman sankari 

Toinen rautatieasemaan liittyvä muisto liittyy henkilöön sekä tapahtumaketjuun, josta on jo sittemmin kulunut pari vuotta. 

Jälleen kerran joudun myöntämään, että tämä ei liene yksi viisaimmista päätöksistäni. Matkustin yöjunalla kotiini erään työmatkani päätteeksi. Tuolloin eräs matkani vaihdoista osui Schweinfurtiin kello aamu yhden ja neljän välille. Olin olettanut kaupungin olevan hieman suurempi, ja että rautatieasema ei sulkisi oviaan yön ajaksi. Olettamuksieni vastaisesti, näin kuitenkin tapahtui. Oli maaliskuun alku, ja lämpötila lähenteli nollan tuntumaa ilman tuntuessa viileän raikkaalta. Ensimmäisen tunnin vietin aseman tuntumassa olevalla penkillä varsin mukavasti, jonka jälkeen tilanne kuitenkin alkoi käydä varsin epämiellyttäväksi. Tämä lieneekin siis yksi niistä tarinoista, joiden perusteella en voi suositella kenenkään viettävän yötään yksin rautatieasemalla. Mutta tämä viesti ei ole kuitenkaan tarinani tarkoitus vaan pikemminkin ohikiitävä huomautus, joka on seuraamusta silloisesta lyhytnäköisyydestäni. Itse asiassa, pelastajani saapui tuona yönä asema-työntekijän hahmossa, joka saapui siivoamaan rautatieasemaa. Hän kääntyi puoleeni mitä tein asemalla, ja kuinka kauan joutuisin odottamaan junaani. Vastauksen kuultuaan hän kysyi minulta, tahtoisinko siirtyä rakennuksen suojiin jatkamaan ajan kulumista. Siirryin rautatieaseman halliin odottamaan, ja siivoojan viimeisteltyä työnsä hän tarjoutui odottamaan, kunnes juna saapuisi asemalle. Näin ollen saatoin jatkaa kevyttä unta ja torkahdella patterin tuntumassa vielä jonkin aikaa. Ajatellessani tuota miestä, jonka kasvot olen jo kauan sitten unohtanut, tunnen edelleen kiitollisuutta häntä kohtaan. Hänen osoittamansa auttavaisuus, luottamus sekä empatia eivät olleet missään määrin itsestään selvyyksiä.


18) Napostelua keskiyöllä 

Saavuin uupuneena Berliinin keskusrautatieasemalle kellon ollessa jo puolen yön. Joutuisin odottamaan täällä seuraavien neljän tunnin ajan ennen kuin olisi aikani nousta junaan. Jo eilen vietin yöni useassa junassa matkatessani kohti Pohjoista ja kotikaupunkiani, ja tänään olen vuorostani matkalla takaisin. Syyt matkani takana eivät ole merkityksellisiä tämän tarinan kannalta, mutta sen tahdon kertoa, että näin tämän vaivan mielelläni. Silti, kohdatessani toisen yön ilman vuoteen tuomaa mukavuutta ja hieman uupuneena vähäisen unen määrän vuoksi löysin itseni miettimästä, kuinka saisin aikani kulumaan rautatieasemalla. Olen sentään turvassa yön kylmyydeltä, ajattelin. Päätin, että koska olen nähnyt kaiken tämän vaivan, voisin suoda itselleni pienen poikkeuksen. Rautatieasemalla sijaitseva pieni leipomo on edelleen auki kellon käydessä vartin yli yksi aamuyöllä. Ostan itselleni “Franzbrötchen,” eräänlaisen korvapuustin, ja otan sen seurakseni asemalaiturilla sijaitsevalle penkille. Huomiokykyni ei ole enää huipussaan. Tästä syystä en huomannut vasta avatessani leipomon pussin, että leipomossa työskennellyt mies oli sujauttanut pussiini kaksi ylimääräistä makeaa leivonnaista. En ollut huomannut tuota elettä tapahtumahetkellä, enkä siksi osannut kiittää miestä. Myyjä yllätti minut täysin. Kaikessa hiljaisuudessa, ilman minkäänlaista kommenttia, saati hakien huomiota tai kiitosta, hän vain päätti toimia näin. Makeaa, kirjaimellisesti. 


12) Peukut pystyyn

Mainitsin tästä edellisessä tarinassa: tapaat mitä värikkäämpi ja erilaisimpia ihmisiä sekä asenteita matkustaessasi. Monet näistä kohtaamisista auttoivat minua itseäni kulkemaan elämässäni eteenpäin, ja tällä kertaa tarkoitan tätä lauseen kirjaimellisessa mielessä.

Ollessani liftaamassa seisoin ystävieni kanssa tien pientareella, tapasimme mitä avuliaimpia sekä mielenkiintoisimpia ihmisiä. Joskus meidän täytyi odottaa tunteja, joskus meidät otettiin kyytiin heti ensimmäisellä yrittämällä. Joskus asiat siis menevät paremmin, joskus huonommin, mutta ne ihmiset jotka tapasimme olivat kaikki omalaatuisia.

Kerran saimme kyydin nuorelta pariskunnalta, joka matkusti täysinäisellä autolla, mutta siitä huolimatta veivät meidät määränpäähämme. Matkan aikana kulutimme aikaa pelaamalla erilaisia arvuuttelu pelejä.

Eräänä iltana olimme niin väsyneitä, että olimme valmiit ottamaan bussin seuraavaan kohteeseen, mutta yllätykseksemme meidät poimi kyytiin kaksi nuorta ratatyöntekijää, jotka olivat matkalla kotiin työvuoronsa päätteeksi. He eivät kuljettaneet meitä vain kohdekaupunkiin,, mutta ehdottivat meille itse asiassa jopa sopivaa leiripaikkaa läheiseltä järveltä. Tämä osoittautui myös iloiseksi yllätykseksi heille, sillä he havahtuivat itsekin toteamaan kuinka sopiva paikka tuon järven ranta olikaan kesäiltojen viettoon. Itse asiassa, he pulahtivat kanssamme uimaa matkamme päätteeksi. Voisi kai siis sanoa, että heidän vaivannäkönsä maksoi takaisin.

Ensimmäinen kerta kun liftasin rekan kyytiin oli erityinen kokemus, sillä en tiennyt kuinka he itse asiassa elelivät elämäänsä matkatessaan pitkiä matkoja. Olin vain kuullut tarinoita näistä asioista. Tuo rekka kuljetti minua monen sadan kilometrin verran, ja kuljettaja jopa tarjoutui ostamaan meille ruokaa sekä lopuksi etsimään minulle parhaan mahdollisen paikan jäädä kyydistä vaikka tästä kaikesta koitui hänelle itselleen vain vaivaa.

Mainittavaa on myös se, että jokainen kerta kun viereisellä penkillä on istunut koira, matka on aina tuntunut minulle erikoiselta kaikesta muusta huolimatta.

Viime vuonna keskustelua herätti nuoren naisen katoaminen hänen ollessaan matkalla Saksasta Espanjaan. Tämän vuoksi haluaisin korostaa, että liftaamiseen liittyy myös vaaroja. En myöskään sano, että kenenkään tulisi välttämättä tehdä mitä olen itse tehnyt. Itseni kohdalla maalaisjärjen käyttäminen, sekä sen kuunteleminen, ovat kuitenkin tähän saakka auttaneet minua selviämään kaikista tilanteista. Ja erityisesti haluaisin sanoa tämän lapsille: älkää koskaan nousko vieraiden ihmisten autoon! Mutta kuten tavallisesti haluan kertoa tarinoiden kautta, että maailmassa on hyviä puolia sekä kauniita elkeitä tapahtuu ympärillämme koko ajan, tiesimme siitä tai emme. Loppujen lopuksi, otsikko ’liftaaja saapui turvallisesti perille’ tuskin saavuttaisi kovinkaan suurta lukijakuntaa missään lehdessä. Tästä huolimatta meidän tulisi myös kuulla näistä tapahtumista. Avuliaita ihmisiä on yhä olemassa aivan kuten heitä on ollut olemassa aikaisemminkin, ja he rikastavat toisten ihmisten elämää tavalla, jota yksikään bussimatka ei voi korvata.

Et tunne ketään ennen kuin tapaat heidät ensimmäisen kerran. Tämä voi kuulostaa varsin itsestään selvältä, mutta tavalla tai toisella sinun täytyy oppia tuntemaan toinen ihminen. Ja tämä prosessi alkaa yksi askel kerrallaan, ja olen kiitollinen kaikille heille jotka antoivat minun olla osa heidän matkaansa edes hetken verran.


11) Elämäntyö

On itsestään selvyys, että perheenjäsenet ovat paikalla toisiaan varten, kun he sitä eniten tarvitsevat. Myös ystävät ovat kuin perheenjäseniä, jotka voit itse valita. Näin ollen, odottamaton empatia ja tuki näiltä ihmisiltä saattavat tuoda mukanaan mitä suurimman ilon. Seuraavaksi voimme lukea tarinan, jonka eräs ystävistäni päätti jakaa kanssani. Tämä tarina on naisesta, joka päätti tehdä asiakkaidensa vuoksi enemmän mitä hänen työnkuvansa häneltä velvoitti.

”On kulunut lähes kolme viikkoa siitä, kun isoisäni kuoli. Tästä johtuen päätin vierailla isoäitini luona vain huomatakseni, että hänellä oli myös toinen vierailija, jota en tuntenut entuudestaan. Kävi ilmi, että kyseessä oli kotihoidon työntekijä, joka oli kulkenut säännöllisesti pitämässä huolta isoisästä tämän käytyä läpi useita leikkauksia ja operaatioita kaksi vuotta sitten. Kävi kuitenkin ilmi, että 2018 puolessa välissä isoisäni oli poistunut hänen asiakas listaltaan, mutta tästä huolimatta hän oli jatkanut säännöllisiä vierailujaan isovanhempieni luona, kahvittelun ja rupattelun merkeissä. Tänään hän kuitenkin oli saapunut lohduttamaan isoäitiäni. Kävi ilmi, että hän oli lähestulkoon puolet nuorempi kuin isoäitini, hänellä itsellään oli perhe, ja hän vieraili isoäitiäni työaikansa ulkopuolella. Hän teki kaiken tämän, vaikka hän kokee työssään korkeaa työpainetta sekä stressiä. Tämän seurauksena ymmärsin kuinka paljon tunnetta hoitotyöntekijät saattavat sijoittaa työhönsä, ja kuinka paljon he sijoittavat asiakkaisiinsa myös työtuntien ulkopuolella. Mielestäni tämä on kaunis esimerkki inhimillisyydestä.”


9) Pöytätennis kolmella kielellä

Tiedän, että tämä on kiistelty aihe monessa suhteessa sekä jokainen kerta, mutta se kätkee sisäänsä myös monia positiivisia tarinoita: syksyllä 2015 suuri joukko pakolaisia saapui Eurooppaan, ja tuona aikana saatoimme todistaa monia inhimillisiä tekoja. Eräs ystäväni kertoi minulle omista kokemuksistaan:

”Avustin tänään jälleen pakolaisia jakamalla heille teetä sekä ruokaa. Olen kuullut mitä ihmiset ajattelevat tai mitä he olettavat näistä ihmisistä. Mutta se ei ole totta! Useimmat näistä ihmisistä ovat ystävällisiä sekä koettavat opetella kielemme. Toisinaan toivon, että voisin itsekin oppia edes osan näistä vierasta sanoista yhtä nopeasti kuin nämä lapset ovat oppineet osan meidän sanoistamme! Yritän parhaani sekä koitan puhua heille muutaman osaamistani arabian kielisistä sanoista joita osaan, ja he kohtelevat minua entistäkin ystävällisemmin. He auttavat minua oppimaan heidän kielensä, ja he usein kysyvät kuinka voin. Yllättyneitä ovat kuitenkin ovat ne, jotka eivät tiedä, että puhun arabiaa. Tämä on yksinkertaisesti sen vuoksi, että he eivät voi uskoa sitä todeksi, että joku tervehtii heitä heidän omalla kielellään.

Mikäli näet hymyn heidän kasvoillaan sekä kiitollisuuden osoitukset tekojasi kohtaan tiedät, että vaivannäkösi ei ole ollut turhaa! Jokainen kerta, kun olen heidän keskuudessaan, saan uusia ystäviä. Yritän opetella tunnistamaan kasvoja, joita en vielä tunnista sekä nimiä, joita en vielä muista. Parasta kuitenkin on, kun voin pelata heidän kanssaan pöytätennistä! Ei ole helppoa kuuluttaa pisteitä kolmella kielellä: saksaksi, englanniksi sekä arabiaksi, samalla keskittyen itse peliin…

Tänään sain erityisen hyvän kokemuksen: tänään osa ystävistäni olivat ostaneet itselleen ruokaa (siinä missä he tavallisesti syövät vain kanttiinissa valmistettua ruokaa) ja he kutsuivat minut syömään heidän kanssaan. He, jotka olivat menettäneet lähestulkoon kaiken, jakoivat lounaan kanssani. Tämä kokemus itsessään tuntui minusta jo itsessään uskomattomalta, mutta myös todella palkitsevaa!”


8) Läsnä minun vuokseni

‘Koin inhimillisyyden kymmen vuotta sitten, kun sairastuin syöpään. Eräs kollegoistani, jonka todellakin oli minulle enemmänkin kollega kuin tavallinen ystävä, vieraili usein luonani sairaalassa, jossa vietin usein viikon kerrallaan saamani kemoterapian vuoksi. Hän uhrasi vuokseni vapaapäivänsä ja piti minusta mitä parhainta huolta. Tänä aikana, hän vuokrasi asunnon lähes 120 kilometrin päästä kodistaan, vain voidakseen olla lähempänä minua. Hänen läsnäolonsa, huolenpito sekä rohkaisevat sanansa antoivat minulle tuona aikana paljon voimaa sekä tukea. Tuo kokemani tuki häneltä, perheeltäni sekä ystäviltä olivat yhdessä minulle voimakas kokemus, joka sai minut näkemään epäitsekkään puolen ihmisyydessä sekä kokemaan kuinka ihminen voi oppia hyväksymään tuon inhimillisyyden. Tämä kokemus on tehnyt elämästäni rikkaamman sekä rikastanut ajatteluani, tekojani sekä motivoinut minua.’

Ystäväni liikuttava tarina inhimillisyydestä.


7) ’Pyhiinvaeltaja’ japaniksi

Tilanne, jossa voi tavata inhimillisyyttä, tai ainakin näin koen sen henkilökohtaisesti, on matkustaessa. Yleensä jo pelkkä yrittäminen riittää siihen, että ihmiset ottavat sinut avoimesti vastaan ja näyttävät itsestään ystävällisen puolen. Tämän vuoksi moni voi kertoa inhimillisiä tarinoita matkoiltaan. Jotkin näistä kokemuksista ovat eräältä ystävältäni, joka on matkustanut paljon. Eräs näistä matkoista on esimerkiksi, kun hän matkusti ilman rahaa Kiinaan ja takaisin, ja mistä hän löysi myös inhimillisyyden:

”Matkustaessani Japaniin ensimmäistä kertaa, kun tein pyhiinvaelluksen 88 pyhään temppeliin, jotka sijaitsevat Shikokun saarella, tapasin jo toisena matkapäivänä ryhmän japanilaisia pyhiinvaeltajia. Nuo kolme naista, jotka olivat ehtineet ikääntyä kunnioitettavasti, tarjosivat minulle kyydin ja ehdottivat, että liittyisin heidän seuraansa seuraavan neljän temppelin verran. Mikäli jalkani eivät olisi olleet niin pahasti rakoilla, olisin mitä todennäköisemmin kieltäytynyt. Aivan kuin heidän tarjoamansa kyyti ei olisi ollut jo tarpeeksi, he hankkivat minulle pyhiinvaellus laukun sekä majoittivat minut uskomattoman hienoon perinteiseen hotelliin, jonka olemassaoloa en koskaan saanut selville ilman heidän apuaan. Ja he tekivät tämän kaiken siitä huolimatta, että en osannut juuri sanaakaan japania.

Eräänä toisena aivan tavallisena pyhiinvaellus päivänä heräsin levollisen yön jälkeen pienestä huoneesta, joka sijaitsi vanhassa temppeli hotellissa. En ollut kovinkaan nälkäinen, joten päätin sivuuttaa aamiaisen ja suunnata kulkuni sen sijaan ulos hotellista. En kuitenkaan osannut ottaa huomioon isäntieni vieraanvaraisuutta ja sitä, että he eivät sallisi kenenkään vieraistaan poistua tyhjin vatsoin. Niin kuulin kuinka oveen koputettiin (tai pikemminkin raavittiin, sillä kyseessä oli paperinen ovi), ja majatalon pitäjän vaimo astui sisään huoneeseeni. Minulta kesti hetki selittää naiselle, että en ollut kovinkaan nälkäinen ja että lähtisin matkaani piakkoin. Nainen poistui, mutta palasi hetkeä myöhemmin mukanaan nyytti, johon oli huolellisesti pakattu muna, tofua sekä riisiä. Kaikki tämä oli aseteltu tarkasti harkiten japanilaiseen, kertakäyttöiseen puiseen lounasrasiaan. Tuskin kymmenen sekuntia oli ehtinyt kulua, kun pyhiinvaeltajan asuun pukeutunut pitkä mies astui kuin myös sisään huoneeseeni, kannatellen suunnattoman suurta pakettia pastaa käsivarsillaan. Vastaanotettuani lähes kymmenen litraa pastaa aloin epäröidä olinko sittenkin olla vielä unessa, vai olinko muuttunut tietämättäni yön aikana pyhimykseksi, varsikin kolmannen henkilön astuessa huoneeseeni. Tulija oli tällä kertaa noin kolmissa kymmenissään oleva lyhyehkö Thaimaalaisnainen. Onnekseni hän puhui sulavaa englantia ja oli kykenevä minulle mitä oli tekeillä, mutta teki niin annettuaan minulle 9000 Jeniä, joka vastasi karkeasti arvioituna noin 70 euroa.

Koin monia vastaavanlaisia kohtaamisia matkustaessani Japanissa. Näihin kohtaamisiin lukeutui muun muassa vanha nainen, joka lahjoitti minulle klementiinejä, ohikulkevia autoilijoita jotka pysähtyivät kohdallani kuumana kesäpäivänä antaakseen minulle juotavaa, outoja TV reporttereita sekä hotellin omistajia joista jotkut antoivat minun yöpyä majataloissaan ilmaiseksi. Japani on kiistämättä eräs ystävällisimmistä maista, joiden läpi minulla on ollut onni kävellä.


6) Ei kattoa pään päällä: Indigo, kakkuja sekä koditon mies

Kun puheenaiheeksi nousee kodittomuus sekä kerjääminen, koen sisälläni ristiriitaisuuksia. Tämä johtuu siitä että olen todistanut kuinka toisten anteliaisuutta on käytetty hyväksi. En kuitenkaan halua kirjoittaa siitä sillä se ei tekisi oikeutta niille kokemuksille, joita monet kodittomista ovat kokeneet. Monet eleet ovat muistuttaneet minua siitä, että hekin ovat loppujen lopuksi ihmisiä, mutta myös että jotkut ihmiset valitsevat olla näkemättä heitä lainkaan. Puhuessani tästä tarkoitan pieniä asioita ja elkeitä. Esimerkkinä tästä voisin kertoa teille ystävästäni, joka meitä odottaessaan päätti keskustalla kulmakaupan edustalle kerjänneen naisen kanssa tai toisesta ystävästäni, joka puolestaan lahjoittaa aina kodittomia kohdatessaan toreilta pelastamiaan hedelmiä. Voisin kertoa teille myös siitä kuinka jonkin aikaa sitten todistin kuinka juna-asemalla vieressäni seisoneelta naiselta pyydettiin rahaa, mutta kolikkojensa lisäksi tämä nainen lahjoitti myös huivinsa. Haluaisin kertoa teille kuitenkin tarinan, jonka kuulin ystävältäni ja joka löysi tiensä myös sydämeeni.  

Kello on hieman yli puolenyön seisoessamme pienen clubin takahuoneessa. Ilmassa kiirii edelleen vaimeita musiikin sointuja, ja voimme edelleen maistaa puhutut runot huulillamme. Kello on edelleen hieman yli puolenyön, ja tuntuu kuin kelluisimme paikallamme ajassa. Tällaisina iltoina elämä tuntuu niin kovin vaivattomalta. Aikaisemmin tuona päivänä tässä samassa clubissa oli aikaisemmin pidetty mitä todennäköisemmin myös toinen tapahtuma, mutta omastamme poiketen ilman musiikkia tai runoutta. Todennäköisesti siellä ei oltu myöskään tarjoiltu olutta vaan kakkua. Näin ainakin oletamme seistessämme pöydän ympärillä, upottaessamme hampaamme makeisiin leivonnaisiin. ’Ota pala kakkua mukaasi’ joku ehdotti. ’Enpä tiedä. Minun ei oikein tee mieli kakkua juuri nyt’ yksi meistä totesi. ’Noh, jos sinä et ota sitä, se heitetään roskiin.’ ’No eiköhän meidän sitten siinä tapauksessa pitäisi ottaa hieman,’ totesin. ’Jos me emme syö kaikkea tätä niin pojat ovat varmasti enemmän kuin mielissään saadessaan myös hieman,’ Indigo puolestaan totesi. Täytämme meille ojennetun laatikon reunojaan myöten täyteen, ja hetkeä myöhemmin katoamme ovesta koleaan yöhön.

Kadut ovat miltein autiot. Vain silloin tällöin joidenkin kuppiloiden ovista valahtaa ulos kourallinen juopuneita matkalaisia, jotka tuntuvat kulkevat kuin omassa ulottuvuudessaan, noudattaen meille tuntemattomaksi jääneen ajan ja tilan lainalaisuuksia. Suuntaamme askeleemme kohti kauppa-aukiota sekä sen takana sijaitsevaa kauppakatua. Mielestäni sana ’kaunis’ kuvaa öistä kaupunkia mitä parhaiten. Päivisin niin kovin harmaa asfaltti heijastaa sinisen, purppuran sekä mustan eri sävyjä taivaan paljastaessa koko syvyytensä pienten tähtien loistaessa yläpuolellamme. Samaan aikaan varjomme tuntuvat tanssivan hidasta valssia ja toisinaan flamencoa katulamppujen lämpimänsävyisessä loisteessa.

Lähestyessämme aluetta, jossa clubit sijaitsevat kadut muuttuvat hiljalleen eloisammiksi. Kohtaamme jälleen tasaisin väliajoin lauman ihmisiä, jotka poukkoilevat clubien, pubien sekä kadun väliä. Planeettojen lailla, nämä ihmiset kulkevat kuin noudattaen omia kiertoratojaan, jotka noudattavat heidän omien maailmojensa lainalaisuuksia. Sulautuen ihmismassaan ohitamme heidät omia kiertoratojamme noudattaen, kunnes saavumme siihen pisteeseen, jossa kulkemamme katu haarautuu kahtia. Aikoessamme suunnata kohti taksi tolpalle vievää katua Indigo pysähtyi ja viittoi toisen kadun suuntaan. ’Odota, tuolla on koditon mies ja haluan antaa hänelle tämän kakun.’ Ja niin me käännymme kannoillamme, marssien maassa istuvaa miestä kohti, mutta joka vaikutti olevan täysin ympärillään parveilevien juhlijoiden näkökentän ulottumattomissa. ’Hei. Haluaisitko mahdollisesti palan kakkua,’ Indigo kysyi. Miehen kohottaessa katseensa huomasin yllätyksekseni, että hän on huomattavasti nuorempi kuin olin olettanut. Hänen väsyneiltä kasvoiltaan kävi ilmi, että häneltä kestää hetki käsittää, että Indigo oli todellakin puhuttelut häntä. ’Nämä jäivät yli juhlista ja ne olisivat heitetty mitä todennäköisemmin roskiin, joten otin mukaani sen mitä pystyin. Ota vapaasti niin paljon kuin haluat.’ Tuossa pienessä hetkessä miehen kasvoilla ollut ilme kirkastui. Milloin mahtoikaan olla viimeksi se kerta, kun tuo mies olikaan saanut mahdollisuuden maistaa palan kakkua? Mies tarkasteli laatikon sisältöä harkiten, kunnes valitsi palat, jotka olivat hänelle mitä ilmeisimmin kaikkein mieluisimmat. Hän naurahti ja kohotti siivut kasvojensa korkeudelle, ja siinä samassa tuntui kuin ainakin osa hänen väsymyksestään olisi kadonnut. Väsymyksen tilalla oli nyt lapsenomainen ilo. Hänen silmistään heijastui se lapsenomainen ilo jonka meistä monet lienevät kadottaneet, mutta tuossa hetkessä kykenin näkemään kuinka maailma loisti kauniina hänen silmissään.


4) Ystäväni Mustafa

Kesällä 2013 löysin itseni sekä joukon opiskelija kavereitani lentokoneesta, joka oli matkalla kohti Amman:ia joka puolestaan sijaitsee Jordaniassa. Olin miltein 20 vuotias ja olin juuri saanut päätökseen puolen vuoden journalisti kurssin, jonka olin suorittanut Tanskan kansalaisopistossa. Olin myös tullut juuri hyväksytyksi opiskelemaan journalismia yliopistoon, ja tuntui kuin olisin ollut valmis valloittamaan koko maailman, ensimmäisenä pysäkkinä Jordan. Yhdessä ryhmäni kanssa aioimme viettää kaksi viikkoa sekä suunnitellen ja osallistuen Punaisen Ristin/Punaisen Puolikuun kesäleirille, joka oli suunnattu Tanskalaisille, Jordanialaisille ja Palestiinalaisille nuorille. Leirin keskeisiin teemoihin lukeutui muun muassa sukupuolten välisestä tasa-arvosta keskusteleminen. En vielä tuolloin voinut aavistaa, että omalta osaltani oppimiseni ei keskittyisi niinkään tasa-arvo asioihin vaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan.

En ollut koskaan aikaisemmin ollut Lähi-Idässä, ja ennen laskeutumista Jordaniaan nuori ja naiivi mieleni maalaili ihastuttavia kuvia aavikoista joita olin nähnyt Walt Disney:n animaatiosta Aladdin, kun taas hieman rationaalisempi puoli minussa muistutti minua puolestaan Arabi Keväästä sekä vallankumouksista joita naapurivaltioissa oli käyty hiljattain. Todellisuudessa Jordan oli rauhallinen, ja jossa vallitsi rentoutunut ilmapiiri, vaikkakaan ei aivan samanlainen kuin Aladdinissa. Joka tapauksessa, kokemukseni kesäleiristä eivät poikenneet paljon sadusta.
    Leirillä tapasin pojan nimeltä Mustafa, ja meistä tuli ystävät miltein samana päivänä. Miltein. Mustafa oli kotoisin Palestiinasta ja Muslimi. Minä olin puolestani valtion-uskonnottomasta Tanskasta jossa monet ihmiset pitävät uskontoa hieman vanhanaikaisena tai vitsin aiheena. Erityisesti uskonnot joita emme ymmärrä. Mustafan oli saanut kokea tämän, kun tanskalaisen kuvittajan satiiriset teokset Muslimien Profeetta Muhammedista olivat aiheuttaneet valtavan kohun kaikkialla Lähi-Idässä, jota puolestaan seurasi Tanskan poliittinen sekä hyödykemarkkina boikotti.

    Mustafa oli mukava poika. Tämä on toki varsin yksinkertainen tapa kuvailla toista henkilöä, mutta sellainen hän oli. Hän auttoi osaltaan leirin aktiviteettien kanssa, hän oli lahjakas puhuja joka väritti jutuillaan monia keskusteluja, ja hänen englannin kielen taitonsa oli niin hyvä, että osoittautui erääksi leirin parhaista arabian kielisistä tulkeista. Ilman tätä linkkiä arabian- sekä englanninkielisten osanottajien välillä aktiviteettien järjestäminen olisi ollut huomattavasti haastavampaa. Meidän onneksemme hän oli kuitenkin valmis auttamaan meitä ensimmäisestä päivästä lähtien. Mitä ensireaktiooni hänestä tulee, mielestäni hän vaikutti itseasiassa kovin ujolta. Kuitenkin hänen omalla ensiintyöntymättömällä tavallaan hän kuitenkin paljasti itsestään uusia puolia sekä halunsa varmistaa, että leiri olisi kaikille osanottajille mieluisa kokemus. Kaikesta tästä huolimatta, viimeisen leiri-illan saapuessa hän yllätti minut vielä kerran täydellisesti.

 Viimeisenä iltana järjestimme kulttuuri-juhlan, jonka ohjelma numeroiden joukossa tanskalainen muotinäytös, arabialaista tanssia sekä huomattava määrä herkkuja molemmilta puolin maailmaa. Hauskanpidosta huolimatta olimme hieman alakuloisia lähestyvistä hyvästeistä, mutta toki myös täynnä iloa sekä makeisia. Illan lähestyessä loppuaan, istuin ulkona hengittäen sisään Jordanian yötä joidenkin ystävieni seurassa, joista yksi oli luonnollisesti Mustafa. En muista tarkalleen mistä juttelimme, mutta mitä todennäköisemmin muistelimme jo leirin kokemuksia sekä asioita joita olimme oppineet toistemme kotimaista – sillä kesken keskustelun Mustafa langetti ylleni ujon katseen, jonka jälkeen hän aloitti sanoin “älä ole surullinen”, jonka jälkeen hän kertoi minulle kuinka paljon hän oli vielä viikko sitten halveksinut Tanskaa. Asiat joita hän entuudestaan tiesti kotimaastani liittyivät tavalla tai toisella karikatyyreihin, ja kuten niin moni muu, myös hän oli ollut niistä raivoissaan. Hän oli jopa osallistunut Tanskan lipun polttamiseen Itä-Jerusalemissa. Syy siihen miksi hän oli alun alkaenkaan osallistunut tälle kesäleirille oli se, että hän oli alun alkujaan kuvitellut sille osallistuvan vain Punaisen Puolikuun vapaaehtoisia. Hän oli miltein tukehtunut kuullessaan ensimmäisenä päivänä erään luokkatoverini esittelevän itsensä “Mukava tutustua. Minä olen Mathias, Tanskasta!” En ollut uskoa kuulemaani. Mustafa – rauhallinen, ihminen jonka en voinut koskaan kuvitella tekevän pahaa edes kulku koiralle – istui siinä minun kanssani kuvaillen kuinka hän olisi ollut kerran valmis vihaamaan minua vain sen vuoksi, että olin Tanskasta. “Mutta nyt näen asiat erillä tavalla”, Mustafa vakuutti minulle. “Olen todella onnellinen, että tulin tälle leirille sillä nyt olen käsittänyt teidän tanskalaisten olevan mahtavia ihmisiä”. Olin tuossa hetkessä kovin onnellinen. En sen vuoksi, että hän kutsui tanskalaisia “mahtaviksi”, mutta koska noin vain, muutamalla sanalla, hän oli tehnyt tästä kokemuksesta vieläkin merkityksellisemmän mitä se vielä hetki sitten oli ollut. “Ja kun pääsen kotiin aion kertoa kaikille ystävilleni, että tunnen hyviä tanskalaisia” Mustafa jatkoi, ja siinä samassa huomasin kuinka poskiani alkoi särkeä kaiken sen iltaisen hymyilyn seurauksena. “Sitten he tietävät myös, että te olette myös hyviä ihmisiä”.

    Jälkikäteen ajatellen, olen monesti miettinyt mikä tarkalleen ottaen muutti hänen mielensä. Ollakseni täysin rehellinen, me emme tehneet mitään erityistä. Me olimme vain joukko nuoria ihmisiä jotka pitivät hauskaa, samalla oppien toisistamme ja toisiltamme, samalla nauraen pienille kielellisille kömmähdyksille. Kulttuurierot ja uskonto eivät juuri vaivanneet meidän mieltämme. Meille tanskalaisille oli kerrottu kotona mahdollisista eroavaisuuksista joista meidän tulisi olla tietoisia – tyttöjen tulisi peittää polvensa sekä olkapäänsä, ja poikien sekä tyttöjen ei tulisi koskea tai halata toisiaan – mutta leirillä sekä Jordanialaiset että Palestiinalaiset vain nauroivat meidän yrityksellemme noudattaa saamiamme neuvoja. Loppujen lopuksi, meidän tapamme olla nuoria sekä pitää hauskaa eivät olleet kovinkaan toisistaan poikkeavat.

    En kirjoita tätä tarinaa maalatakseni ruusuista kuvaa maailmasta. En pyri kiistämään etteikö maailmassa olisi radikaaleja, uskonnosta voimaansa ammentavia liikkeitä enkä myöskään väitä, että länsimaalaiset tai arabit olisivat kummatkaan lähtökohtaisesti kapeakatseisia tai rasistisia. Kirjoitan tämän tekstin sen vuoksi, että se saa minut kerta toisensa jälkeen hymyilemään. Me kaikki totisesti tarvitsemme syitä hymyillä tällaisina aikoina joina suljemme rajojamme sekä silmiämme niiltä joita emme ymmärrä. Lopuksi tahtoisin sanoa, että kirjoitan tämän tarinan koska en voi kuin arvuutella onko Mustafa tai muut hänen kaltaisensa tällä hetkellä jumissa pakolaisleireillä Kreikassa, tai kokevatko he mahdollisesti pommien räjähtävän kotiensa yllä.
    Toivon hartaasti, että tulen muistamaan tämän kaltaiset tarinat lopun elämääni sekä että voin jakaa näitä tarinoita muiden ihmisten kanssa. Toivon voivani tehdä tätä niin humanitaaristen kriisien, mutta myös arkipäivien keskellä. Toivon tämän kaltaisten tarinoiden saavan aikaiseksi hymyjä jotka lopulta murtavat muurit rajoillamme sekä mielissämme.


3) Kadotettu ja löydetty kiitollisuus

Aika-ajoin jokainen meistä kadottaa jotain tärkeää, kuten esimerkiksi avaimet tai lompakon. Monesti tunnemme kiitollisuutta ja helpotusta mikäli joku sattumalta löytää jonkin näistä kadotetuista esineistämme ja palauttavat ne. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu. Löydettyään passin, ystäväni otti yhteyttä tämän esineen omistajaan. Henkilö joka saapui noutamaan passia tuntui ottavan teon itsestään selvyytenä, eikä kokenut tarpeelliseksi osoittaa erityistä kiitosta. Ystäväni ei myöskään kokenut tekoaan mitenkään erityisenä, mutta toisinaan tämä tapa jota ystäväni harjoittaa on osoittautunut arvokkaaksi. Ei kovinkaan kauan aikaa sitten, ystäväni löysi sattumalta luottokortin jonka omistajan hän oli kykenevä jäljittämään. Tämä henkilö oli yltäkylläinen ilosta, kiittäen ystävääni kaunein sanoin ja suklaalla, osoittaen kuinka paljon hän arvosti tätä pientä elettä. Uskon, että tämä on pieni osa ihmisyyttä: kiitollisuus. Monille kadotettujen asioiden palauttaminen on jo itsestäänselvyys. Ystäväni kerrottua minulle tämän tarinan se sai minut miettimään, että ehkä erityisen kiltit ja mukavat ihmiset voivat helposti ajatella, että monet heidän tarinoistaan eivät ole tarpeeksi erityisiä tullakseen julkaistuiksi. Ehkä tämä on siksi, että he kokevat inhimilliset elkeet niin kovin luonnollisina.


2) Kaksi bussilippua  

“Vaikuttavaa: juuri nyt bussissa istuu nainen joka ajatteli, että koska hänen lapsensa on vasta kolmevuotias tämä ei tarvitsisi vielä matkalippua. Bussin kuljettaja tuli kuitenkin kertomaan, että hänen täytyisi myös ostaa 7 Euron lippu lapselleen. Nainen ei kuitenkaan puhunut sujuvasti saksaa joten hän soitti tuttavalleen ja paikallaolijat saattoivat kuulla selvästi, että hänellä ei ollut varaa maksaa toista lippua. Kaksi riviä naisen takana istui mies joka kääntyi kuljettajan puoleen tarjoten tälle 10 Euron setelin. Tuo mies tarjoutui maksamaan tuon lapsen lipun, samalla kieltäytyen ottamasta vastaan rahoja joita lapsen äiti tarjosi hänelle 🙊🙈.”

Bussissa matkustaminen on niin arkinen asia, että voin hyvin kuvitella tämän tilanteen mielessäni. Tämä tarina nostaa kasvoilleni pienen hymyn ja saa minut kysymään itseltäni: merkitseekö jokainen Euro minulle jotain varsinkin kun tiedän, että muutamaa niistä voitaisiin tarvita enemmän muualla?


1)   Berliini, minä kuuntelen

Töissä tapaan aina mitä mielenkiintoisempia ja oudoimpia ihmisiä. Tai oikeastaan, ehkä he eivät olekaan omituisia. Et vain tapaisi heitä muuten, tai ainakaan niin lyhyessä ajassa. Joka tapauksessa, työni kautta kuulen lyhyitä ja joskus pidempiä tarinoita ihmisten elämästä. Jotkut näistä tarinoista koskettavat minua tai ainakin löydän itseni tilanteesta, jossa lähestyn asioita erillä tavalla kuin ennen. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs tarina, jonka kuulin eräältä naiselta. Tämä on tarina Berliinistä.

Sie kertoi minulle tarinan päivästään, joka alkoi kuten mikään ei poikkeaisi tavallisuudesta. Tuona päivänä Marzahnin lähiössä tavallisuudesta poiketen seisoi nainen kannatellen kylttiä, jossa luki ”Minä Kuuntelen”. Tämä nainen antoi ihmisille mahdollisuuden tulla jakamaan ajatuksensa hänen kanssaan, huolimatta siitä olivatko nämä ajatukset murheita, ongelmia tai toivomuksia. Hän teki tämän sanomatta itse sanaakaan, vaan seisoi hiljaa kuunnellen. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, sillä hän halusi ihmisten ymmärtävän, että hän kuuntelisi heitä huolimatta siitä mitä he halusivat kertoa hänelle. Tavallisesti töissä ollessani kerron ihmisille asioista, mutta tällä kertaa joku toinen kertoi minulle jotakin uutta muistuttaen minua jostain erityisestä. Tämä nainen muistutti minua kuuntelemisen tärkeydestä ja että tärkeintä ei ole aina neuvominen.